Elinan elämäntarina, osa 6

Tämä osa kertoo Elinan aikuistumisesta ja siitä, miten hän päätyi asumaan kahden rotan kanssa samaan taloon! Samalla tämä on myös viimeinen osa.

Elina asui metsän keskellä ja leikki usein metsässä. Hän piti kirjoittamisesta ja piirtämisestä, erityisesti juuri kotimetsässään. Kun hän eräänä päivänä päätyi taas muun juurelle maalaamaan, kuuli hän askelia ja lehtien kahinaa takataan. Varovasti Elina nousi ja lähti askeltamaan kohti äänen aiheuttajaa. Pian hän kompastui johonkin pieneen ja harmaaseen, josta kuului "au". Elina kääntyi katsoakseen, mikä se oli ja näki edessään pienen harmaan rottapojan:
"Moi! Mun nimi on Kutka ja me ollaan mun perheen kanssa retkellä", rotta kimitti korkealla äänellään.
"Öh... Moi? Minun nimeni on Elina ja asun tässä ihan lähellä. Mistä asti sinä tulet?" Elina kysyi.
"Me tullaan Helsingistä ja ollaan Suomenympärimatkalla. Päädyttiin nyt tänne Kaarinaan vaihteeksi", Kutkaksi itseään kutsunut poika kertoi. "Tästä saat mun puhelinnumeron, jos satut tarvitsemaan. Mun pitää nyt mennä, kun Mussekin on jo kaukana. Moikka!"
Elina jäi hämmentyneenä seisomaan, kun Kutka lähti ryntäämään perheensä mukaan. Hän katsoi kädessään olevaa puhelinnumerolappua ja mietti: "Mikäköhän mahtaa olla puhelin? Monella koululaisella on semmoinen. Kirkas valoruutu? Onkohan se se? Jota monet kutsuvat kännykäksi?"

Hieman isompana, kun Elina oli päättänyt koulunsa, hän oli saanut oman puhelimen ja hänen oli aika lähteä pois kotoa, hän soitti tuohon numeroon.
"Moi, Kutka Råtta täällä", puhelimesta kuului.
"Öh, moi. Nimeni on Elina Diimahäntä ja tapasit minut metsässä muutamia vuosia sitten. Muistatko minut?" Elina kysyi takaisin.
"Muistan, muistan! Onpa kiva kuulla sinusta taas. Miten sinulla menee?" Kutka kysyi.
"Hyvinhän minulla. Koulut on päätetty ja kotoa pitäisi pois muuttaa. Äiti hätistelee jo pois", Elina kertoi.
"Niinhän se minullakin on. Enkä oikein tiedä, mihin, miten ja milloin minun pitäisi muuttaa. On varmaan pakko muutta pois täältä Helsingistä, kun kaikki asunnot ovat niin kalliita", Kutka selitti.
"Täällä ei ole asuntoja, siinäpä se pulma onkin. Voin ihan vapaasti muuttaa mihin tahansa keskelle metsää, mutta talon rakentaminen on kallista ja aikaavievää. Minunkin varmaan täytyy siis muutaa johonkin halvemmalle alueelle", Elina valitteli.
"Sinähän et asu maan alla viemäreissä?" Kutka kysyi.
"En", Elina vastasi nopeasti.
"Minä asun. Mutta  muuttaisin mielelläni täältä löyhkästä raittiiseen ilmaan. Olen tietysti jo tottunut tähän hajuun, muttei se silti kovin ihanaa ole täällä asua", Kutka unelmoi.
"No hei, mitä jos muutetaan yhdessä johonkin?"
"Muutetaan vaan. Saadaanpahan kulut ja muut jaettua aina puoliksi", Kutka myöntyi.

Mutta kun Elina seliti tämän vanhemmilleen, Aila raivostui:
"Ja sinähän et aatelisena minkään rotan kanssa muuta saman katon alle! Et edes lähelle!"
"Mutta kun minä haluan! En halua olla aatelinen!" Elina kiivastui takaisin.
"Mutta kun sinä et saa! Sinä tottelet minua, tai muuten..." Aila huusi.
"Aila älä! Antaa tytön mennä", Juha puuttui tilanteeseen.

"Kiitos, isä. Minä menen, nähdään", Elina sanoi hieman epäilevästi. Hän ei olettanut näkevänsä enää Ailaa. Juhan hän varmaan vielä näkisi. Mutta se oli päätös. Iso ja raskas päätös.

Tunteellinen loppu. surua, iloa, kiittämättömyyttä ja päättäväisyyttä.